Joo ei.

Joo ei vissiin ollu bongannu itelleen uutta kimulia. Johan sieltä heti eilen tuli viestiä, jossa suoraan kerrottiin tarpeesta saada hellyyttä ja rakkautta, koska flunssa. No, itsehän olin kaveria näkemässä, notta ei ehkä just nyt. Plus mun tarttee pysyä nyt terveenä, sillä viikon päästä on Se Pieni Operaatio, mikä peruuntui joulukuulta, ja se peruuntuu taas jos on jotain lenssua sun muuta. Just ja just oon taltuttanu edellisen, uutta en halua. Joten Deittiseni, joudut nyt kituuttamaan yksiksesi.

Ja sit yöllä tuli kuva kullista. Öö.

Ja mua ei enää oikein kiinnosta. Ei ole sitä fyysistä vetoa.. Mua oikeasti harmittaa ettei ole. Vittu että ois elämä mallillaan, jos tästä mukavasta, hauskasta, lämpimästä miehestä olisinkin tarpeeksi kiinnostunut. Vaan kun ei. Jumalauta.

Yllättävän siedettävää.

Kai se on edes hieman helpompaa, kun ei tarvitse juosta koulussa ja töissä. Tän viikon kun on saanut juosta vaan töissä, olen tainnut hermoilla ja äksyillä asiasta aavistuksen vähemmän. Mikä luonnollisesti yllättää, mutta kai se on ihan hyvä asia :D.

Tänään vaan voisin painella saman tien nukkumaan, mutta lähden piakkoin palauttamaan ostamani farkut, koska ne taitaa olla vaan liian isot. Sen jälkeen suuntaan kaverin luo, ei olla ehditty oikein näkemään.

Huomenna vielä ruuhkavuoro duunissa, lauantaina tappava pitkä iltavuoro, jonka jälkeen kyllä irroittelen. Käyn suihkussa, korkkaan siiderin (jospa muistais laittaa kylmään...) ja katson mitä ilta eteen lykkää. Sunnuntain valmistaudun kärsimään krapulaa, vaikka mikään tappo ei ole kyllä hakusessa. Mutta vähän saa olla tukka kipee. Varsinkin kun siitä alkaa pieni tauko kaiken suhteen kun ei voi oikein mitään tehdä eikä alkoholia juoda eikä varsinkaan tupakkaa polttaa, yhyy. Tekee varmaan erittäin hyvää. Ja sen jälkeen otan kyllä lenkkeilystä kiinni, kunhan vaan pysys vielä terveenä. Vituttaa aikalailla kun ei ole saanut mitään tehtyä tän puolikuntoisena kipittelyn takia, saatana.

Mulla on joku kumma tunne, että Deitti on kenties löytänyt jotain uutta jännittävää elämäänsä. Ei sillä, että harrastaisin whatsapp-kyttäilyä, mutta se käy siellä paljon useammin kuin aikaisemmin eikä suinkaan mulle viesteile. Eikä ole kyllä muutenkaan mitään laittanut varmaan lähemmäs viikkoon. Ehkä ihan hyvä jos se olisi tutustunut johonkin uuteen pimuun ja saisi enemmän sitä mitä nyt ikinä elämäänsä hakeekaan. Toki tunnen pienen pienen vihlaisun, että tottakai se salee löysi jotain ennen mua, mutta jos se unohdetaan niin olen puhtaasti iloinen Deitin puolesta :). Ja täähän nyt on tietty vaan mun omaa spekulaatiota, mutta semmoi joku kutina nyt vaan on.

Kutinasta tuli mieleen, että vois kenties olla paikallaan käydä siellä gynellä :D. Ei siksi että kutisisi mikään, mutta joku aasinsilta nyt kuitenkin. Pilleriresepti täytyy uusia, ja nyt ois enemmän ku hyvä hetki käydä keskustelemassa muista vaihtoehdoista. Jos tän raivoilun sais jotenkin loppumaan...

Kiukku

Ai että. tää päivä on ollut aivan kamala. Oikeastaan koko viikko! Olen siinä pisteessä, että voisi vain itkeä sykkyrässä sängyllä. Sen sijaan tyydyn huokaamaan ja masentumaan.

Deitti huhuili yöllä viestillä, liikuskeli tässä lähellä. Luuli vissiin, että mä otan luokse. Vitut. Vastasin jotain kera kirjoitusvirheiden ja käänsin kylkeä. Ei kiinnosta.

Sen sijaan se, joka kiinnostais, aiheuttaa taas lähinnä itseinhoa ja -sääliä ja pahaa mieltä. Ihan vaan, koska tilanne taas vaihteeksi on vaan niin masentava. Mikään ei tietenkään ole muuttunut. Otan vaan huvin päiten taas liian raskaasti elämän epäreiluudet ja pahoitan mieleni kaikesta. Mm. siitä, ettei näköpiirissä näy korvikkeen hitustakaan. Missä ovat isokaluiset miehet, jotka pelittää sängyssä yhtä hyvin, mutta ovat myös empaattisia ja rakastavia ja kaikin puolin hyviä ihmisiä? Ja kiinnostuneita musta? Ja sellasia, että mä valahdan märäksi jo puolesta sanasta.

Ruikuti ruikuti. Elämä taas vaihteeksi potkii päähän, vaikka kaikki on hyvin. Mitä mäkin tälläsiä vittu itken hä? Kai tässä alkaa vaan taas erinäiset pienet asiat kasaantumaan liian suureksi möykyksi, jota ei osaa käsitellä rakentavasti.

Vihaan tällä hetkellä mun duunia, mun koulua, mun raivoilua ja sitä että onnistun tahtomattani purkamaan sen täysin syyttömiin ja ihaniin ihmisiin. Vihaan sitä, ettei mun työhakemuksiin vastata heti viidessä minuutissa ja tarjota loistavaa korkeapalkkaista helppoa hommaa. Vihaan sitä, etten uskalla vaan irtisanoutua tässä ja nyt, vaikka ajatus on kypsynyt jo ikuisuuden. Vaan hannailen, koska taloudellinen vakaus on aika oleellinen ehto mun elämisessä. Ihan ku oisin jotenkin erityisen vakaa taloudellisesti nytkään, mutta se ei tunnu vaihtoehdolta, että heittäytyisin täysin tyhjän päälle. Siitä stressaaminen luultavasti tappaisi mut.

Onneksi koko ensi viikon talviloman saa raataa duunissa. Jota mä vihaan, tulinko jo sanoneeksi? Varsinainen hermoloma siis luvassa...