Kiukku

Ai että. tää päivä on ollut aivan kamala. Oikeastaan koko viikko! Olen siinä pisteessä, että voisi vain itkeä sykkyrässä sängyllä. Sen sijaan tyydyn huokaamaan ja masentumaan.

Deitti huhuili yöllä viestillä, liikuskeli tässä lähellä. Luuli vissiin, että mä otan luokse. Vitut. Vastasin jotain kera kirjoitusvirheiden ja käänsin kylkeä. Ei kiinnosta.

Sen sijaan se, joka kiinnostais, aiheuttaa taas lähinnä itseinhoa ja -sääliä ja pahaa mieltä. Ihan vaan, koska tilanne taas vaihteeksi on vaan niin masentava. Mikään ei tietenkään ole muuttunut. Otan vaan huvin päiten taas liian raskaasti elämän epäreiluudet ja pahoitan mieleni kaikesta. Mm. siitä, ettei näköpiirissä näy korvikkeen hitustakaan. Missä ovat isokaluiset miehet, jotka pelittää sängyssä yhtä hyvin, mutta ovat myös empaattisia ja rakastavia ja kaikin puolin hyviä ihmisiä? Ja kiinnostuneita musta? Ja sellasia, että mä valahdan märäksi jo puolesta sanasta.

Ruikuti ruikuti. Elämä taas vaihteeksi potkii päähän, vaikka kaikki on hyvin. Mitä mäkin tälläsiä vittu itken hä? Kai tässä alkaa vaan taas erinäiset pienet asiat kasaantumaan liian suureksi möykyksi, jota ei osaa käsitellä rakentavasti.

Vihaan tällä hetkellä mun duunia, mun koulua, mun raivoilua ja sitä että onnistun tahtomattani purkamaan sen täysin syyttömiin ja ihaniin ihmisiin. Vihaan sitä, ettei mun työhakemuksiin vastata heti viidessä minuutissa ja tarjota loistavaa korkeapalkkaista helppoa hommaa. Vihaan sitä, etten uskalla vaan irtisanoutua tässä ja nyt, vaikka ajatus on kypsynyt jo ikuisuuden. Vaan hannailen, koska taloudellinen vakaus on aika oleellinen ehto mun elämisessä. Ihan ku oisin jotenkin erityisen vakaa taloudellisesti nytkään, mutta se ei tunnu vaihtoehdolta, että heittäytyisin täysin tyhjän päälle. Siitä stressaaminen luultavasti tappaisi mut.

Onneksi koko ensi viikon talviloman saa raataa duunissa. Jota mä vihaan, tulinko jo sanoneeksi? Varsinainen hermoloma siis luvassa...