Se ois neiti flunssassa syyslomalla. No, flunssa alkaa olla taltutettu. Huomenna hautajaisiin, joten eilen nautiskelin viiniä Paikallisessa. J tuli paikalle jossain vaiheessa. Samoin neiti P. P jäi kauemmas tiskistä istumaan koska siinä örvelsi lauma ärsyttäviä ihmisiä. J siirtyi jossain välissä P:n seuraan, mutta tuli vielä takaisin kun P lähti kotiin. Hiljaa siinä pari sanaa vaihdettiin. Lasit tyhjeni. "Mulla ois viiniä kotona." En siihen juuri mitään kommentoinut. Poistuttiin ulos ja herra kysyi suoremmin. "Vieläkö sulle viini maittais?" Ei siinä mitään järkeä ole. Ei pitäisi.
Menin kuitenkin. Eteisessä J kysyy tuntuuko oudolta tulla sinne. Kieltämättä vähän. Mutta samaan aikaan niin tutulta. Istuttiin siinä pienessä keittiössä ja juotiin viiniä. Saatiin ihan oikeaa keskustelua aikaan, kuin myös J purkasi viime aikojen tapahtumia kun pitkästä aikaa oli terapeutti taas käytettävissä. "Eikö sun pitäny avautua jostain eikä vaan mun?" Niin kai. Pari asiaa tulevista hautajaisista puhuin. Lopulta päätin myös kertoa raskaustesteistä. Pari kyyneltäkin karkasi, kun selitin kuinka paniikissa olin ja kuinka en oikeastaan kenenkään kanssa siitä voinut puhua. Kuinka pahalta se koko homma tuntui tän kaiken muun hullunmyllyn keskellä. Tarkoitin sitä, että olen vereslihalla J:n takia, että kuolema vieraili, ja että vastapainona alan olla todella ihastunut siihen toiseen. Niin ristiriitaisia tuntemuksia, ja siihen vielä päälle se pahin mahdollinen pelko. En tiedä ymmärsikö J ihan sitä kokonaiskuvaa jota sillä hullunmyllyllä tarkoitin, mutta sympatiaa ja ymmärrystä sain kuitenkin.
Lopulta J toteaa, että hänen täytyisi mennä nukkumaan. Aikaisemmin tää on johtanut siihen, että mennään yhdessä nukkumaan ja seuraava päivä meneekin sitten krapulan potemiseen ja nussimiseen. Keräsin tupakkani, täytin vesipullon, otin puhelimen. J seurasi eteiseen, katseli kun puin. Veti sitten lujaan halaukseen. Yllättäen taas vesihanat auki. Pitkään seistiin siinä ja halattiin. "Sulle tuli niin kiire lähteä", en voi tännekään jäädä. Tää ei johda mihinkään. Et arvaakaan kuinka vaikeeta on lähteä. "Ehkä kumpikaan meistä ei ihan heti unohda. Mä en ainakaan unohda." Viimeiset silitykset, suukko otsalle, poskelle, suulle. En pystynyt katsomaan enää silmiin kun käännyin ja lähdin.
Kotiin kävellessäni päässä vaan surisi. Kyyneleet yritti puskea läpi. Mielessä juoksi väliin J, väliin deitti. Melkein laitoin deitille viestiä, mutta pidättäydyin kun ajattelin että en mä voi siihen ripustautua joka kerta kun tuntuu pahalta, koska en voi kertoa J:stä, ainakaan just nyt. Pitäähän mun itse selvitä yhdestä illasta läpi ilman, että haen jotain fiksiä, buustia, mielihyvää siitä uudesta ihmisestä. Ja J:lle mulla ei ollut enää sanoja. Kun asunnon ovi kolahti kiinni, puhelimeen tulee viesti. J. "Pääsitkö hengissä kotiin? Ei sillä että mua kiinnostas..." Just laitoin oven kiinni. Kuva pannusta, jotain ruokaa se keitteli. "Tuli nälkä." Tarttisin suolaa, mutta ei tee mieli mitään. Ehkä menen vain nukkumaan. Taitaa olla parasta. "Voi olla. kyl se prinssi huomenna tulee." Tai puolentoista viikon. Nukahdin.
Aamulla heräsin viestiääneen, deitti sieltä huuteli. Oli sadellut myös useita muita viestejä, näiltä kahdelta. Vastasin deitille. Viesteiltiin. Nauratti. Kutkutti. Kaikin puolin tuntuu hyvältä. Vilkaisin mitä J oli laittanut. Ei mitään tärkeää, kunhan oli ilmeisesti tuntenut tarvetta kurkottaa ja ottaa yhteyttä. Vastasin sille jotain, ja yllätyksekseni herra vastasi heti takaisin. Kello oli jo lähemmäs kahtatoista, ja se oli edelleen hereillä. Hyvin todennäköisesti tissutellut läpi yön, märehtinyt yksinään niin, ettei uni enää tullut. Siinä eteisessä halatessa sanoin sille, että sen pitäs mennä nukkumaan, "jotenkin tollanen kyynelehtivä tyttö herättää". Toivon ettei se liikaa murehdi. Toisaalta se on niin rationaalinen, eikä anna tunteiden liikaa heitellä. Toisaalta tiedän, että se on myös taipuvainen masentuneisuuteen, alakuloon, synkistelyyn, itsesyytöksiin... Se kyllä tietää satuttaneensa mua, ja uskon sen olevan yksi nakertava asia. Yksi murheenkryyni koko mies. Akuuttia huolenaihetta en usko olevan, ja ajan myötä varmasti tasaantuu. Ennemmin mulla on voimakkaammat heitot.
Mutta mulla on myös puolet ajasta hymy korvasta korvaan. Koska puolentoista viikon päästä saapuu mies, joka on sanoillaan, huumorillaan, hupsutuksillaan ja söpöilyllään sulattanut mut. Ja en malta odottaa, että nähdään. Ja mua pelottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti