Herra, josta ulisin syksyllä. Niin ja ne kevään ulinat tais olla vielä siellä vanhan blogin puolella. Mutta enigeis, oli säätöä josta neiti H ei tykännyt ja oli säätöä josta ei kerrottukaan sitten kenellekään. Ja sitten se kuivui kasaan herra J:n saavuttua maisemiin.
No, T on nykyään parisuhteessa. Ja jostain naurettavasta syystä vasta nyt osaan hieman rentoutua sen seurassa, vähentää sitä etäisyyden pitämistä ja niukkaa keskustelutyyliä. En nyt edelleenkään mene tieten tahtoen juttelemaan sen kanssa (koska en oikein pidä siitä ihmisestä, sillä on tosi ärsyttäviä piirteitä), mutta jos herra alkaa jotain juttelemaan, osaan sentään jo vastata kuten kuka tahansa ihminen. Ja eilen Paikallisessa käydessäni herra aloitti tyypilliseen tapaansa jollain hölmöllä vitsillä, joka olisi saattanut naurattaa (säälistä) jos olisin ollut hyvällä tuulella. Mutta kun en ollut. Tokaisimpa sitten että HAHAHA olipa huono juttu, mun huumorintaju ei just nyt ihan riitä. Ja hetikohta kaduin. Ei se herra ole ansainnut mun vittumaista asennettani. Teki mieli pyytää anteeksi. Mutta en pyytänyt koska tuntui että se olisi jotenkin ylikorostunutta siinä seurassa. Ja jonkun hetken päästä herra kiittelee eräästä asiasta jonka sille annoin pari viikkoa sitten (ja parille muullekin, ei yksin pelkästään hänelle) ja omatunto potkaisi taas. Sillä kertaa kuitenkin olin ystävällinen ja kommentoin pariin otteeseen jotain, ja yritin sillä osoittaa etten ole ihan niin vittumainen ämmä kuin mitä mun ensimmäisestä kommentistani taas huokui silmille. Niin ärsyttävä kuin se mies osaakin välillä olla, sillä on myös kummallinen taito olla yllättävissä kohtaa todella miellyttävä ja mukava ihminen. Silleen pyyteettömästi.
Eli onnea vaan sen herran uudelle parisuhteelle :). Ihan oikeasti. Vähän olen ehkä mustasukkainen. En herrasta vaan siitä, että se on löytänyt jonkun jonka kanssa haluaa olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti