Lievästi kenkku fiilis.

Nyt on taas sileä ja pehmoinen. Nam.

Joku saattoi tietämättään nähdä mut Naistenkympillä eilen. Hah.

J pyörii mielessä. Sen pitää lähteä takaisin sinne minne lie tällä viikolla. Viikonlopun juhlahumu vaimeni pienesti. Tiesinhän mä että on turha haaveilla mitään, mutta minkäs sille mahtaa kun on niin hölmö. Olisin jostain syystä kovasti halunnut näyttäytyä herralle viimeisen päälle laitettuna. Ja vittu kun panettaisi niin maan perkeleesti. Haluaisin sen miehen viiieeelä kerran jyystävän ihan kunnolla, pitkän kaavan mukaan. Ja nuolevan. Ja haluaisin myös uskaltautua esittelemään sille sellaisen pikkuruisen värisevän asian ja herran kokeilevan josko saisi mut laukeamaan.. Mutta ei. Mun itsekunnioitukseni ei enää anna periksi. Mä en pysty enää olemaan se osapuoli joka kysyy josko näkis. Onhan herrakin sitä tehnyt ja varsin paljon, mutta pari viime päivää on tuntunut siltä, että mä olen jotenkin taas se aktiivisempi osapuoli, ja epävarmuus hyökkää päälle. Mä en halua taas sitä, että herra ottaa puheeksi tilanteen rauhoittelun ja läpälässyn. Tarkoituksena kun ei ole antaa sellasta vaikutelmaa, että mulla ois kauheesti enemmän jotain agendaa tässä nyt. Mutta tuntuu että annan jotenkin liian ... no, mikä nyt ois oikea sana? No, en halua näyttää siltä, että roikun kintussa kiinni tai että odottaisin tästä nyt jotenkin kamalasti enemmän jotain kuin herra itse. Johan se on käyty läpi, ettei tästä mitään isompaa tule. Mutta onkohan se sitten "jotain enemmän" jos viihdyn sen seurassa ja voisin haluta viettää aikaa sen kanssa. Voi olla. Tausta-ajatuksena siinäkin hyvin suuresti on se, että seksiähän mä kärtän, hitto vie. Siinä mulla onkin opeteltavaa. Siis että kuinka antaa asioiden edetä omalla painollaan. Taidan olla vähän sellanen kaikki-mulle-heti-nyt-tyyppi. Innostun jostain asiasta ja haluan sitä lisää. En malta olla paikallani ja odotella kaikessa rauhassa, vaan turhaudun ja sorrun haluamaan/pyytämään jo kohta lisää. Siis varsinkin ihmisten kohdalla, joista pidän. Suohonhan se vaan vie. Saatana.

Kerran pari on käynyt mielessä, pitäisikö uskaltautua laittamaan johonkin treffisaitille profiilinsa. Sitä kautta saattaisi ainakin saada jotain uutta jännitystä (ja sekoiltavaa). Mutta kun sen tuntuu niin suuresti kuitenkin lähinnä ahdistavalta ajatukselta. Ei tunnu yhtään omalta. Enkä mä edes osaa treffailla. Ja "elämänkumppania" en ainakaan odota löytäväni sillä tavalla. Tosin miten se nyt eroaa niin suuresti mistään muusta tavasta? Mutta ei. Ei ei ei. Mä en halua etsiskellä pelkkää seksiseuraa, mä en halua myöskään mitään sydänystäviä. Tuntuu etten osaisi vaan tapailla muutamia kertoja jotain ihmistä ja sitten siirtyä toiseen. Miten se edes tapahtuu? En mä ainakaan osaa suoraan sanoa että hei, ei tää nyt tunnu oikeen kivalta, oot vähän tylsä kaveri ja silleen, kiitti moi. Ja musta vähän tuntuu, että mun itsevarmuuteni saattaisi ottaa vähän turhan suuresti ne kolhut, kun jotain toista ei kiinnosta ja itseä saattaisi kiinnostaakin. Olen niin heikko, yhyy!

Btw. 30 000 lähenee. Ideoita?