Kaikki mahdollinen vituttaa. Etenkin pari viime päivää olen tuskaillut aiheesta J. Ja tuskaillut siitä, että musta on kuoriutunut kamala kyttääjä. Damn you whatsapp!! Vittu kun siitä näkee ihan liian helposti, millon viimeksi toinen on käynyt kyseisessä sovelluksessa. Ja vittu kun pitääkin sortua kyttäämään sieltä milloin se herra nyt on siellä käynyt. Ja huomata, että aiempaa useammin. Vaan eipä mulle ole tullut viestiä. Joo, mä tiedän kyllä kuinka sairasta ja typerää tää on. Vituttaa aika suunnattomasti, että pitääkin alentua tällaiseen älyttömyyteen, mä en ole koskaan halunnut tätä omalle kohdalleni. Tai kenenkään toisenkaan. Mutta mä en pääse siitä oikein irti. Tänään on ollut ehdottomasti parempi päivä siinä suhteessa, mutta eilinen meni aivan överiksi. Taustalla vaikutti vittumainen viikonloppu ja ainoan vapaapäivän peruuntuminen työkaverin kuumeilun vuoksi. Siis, purskahdin itkuun aivan kaikesta mahdollisesta, se harmistuksen määrä oli ihan uskomaton. Ja siihen vielä päälle se maanisuuteen yltänyt jylläys pään sisällä, että J on iskenyt silmänsä johonkin uuteen saaliiseen, jonka kanssa se viesteilee samaan malliin kuin aikaisemmin mun kanssa. Ja se menetyksen tunne. Se sydämen särky, lohduton, katala ikävä. Ja ei, en todellakaan väitä että tää olis yhtään järkevää, milloin tunne-asiat olisi? Siksi ne on just niitä, tunne-asioita. En voi niille mitään, voin vain yrittää rauhoitella ajatuksiani, yrittää järkeillä asioita. Mutta kun ne ei vaikuta mun tunteisiin ja mielialoihin juurikaan, ei ainakaan merkittäväksi.
Mutta. Kuten sanoin, tää päivä on ollut jo parempi. Ei todellakaan se paras mahdollinen, mutta ajatuksiin on mahtunut vähän muutakin kuin pelkästään J. Tosin on sekin käynyt kivuliaan usein mielessä.
Tarvitsen kai laastarin. Jonkun, joka veisi ajatukset ihan muualle, toisi jotain sisältöä, täyttäisi sen aukon, joka J:stä on muotoutunut. Tarvitsen jotain sykettä, jotta saan sen tarvittavan etäisyyden, jotta se mies ei sattuisi niin paljon. Laastari mielen taka-alalla olen tuijotellut deittisivustoa vähän enemmän. Vaan eipä sekään tuo mitään lohtua. Mun profiilissani vierailee vain ulkopaikkakuntalaisia jostain hiton takahikiältä (=liian kaukaa) tai jotain vitun ukkomiehiä. En nyt varsinaisesti kritisoi kyseisiä miekkosia, omapahan on asiansa. Mua vaan vituttaa, koska en todellakaan etsi nyt mitään pientä kivaa panoa vaan jotain paljon enemmän. Jotain ihmistä, joka ois vaan mua varten. Joka ei vastais jollekin muulle ja mä vaan roikkuisin siinä sivussa. Joku joka laittaisi mut etusijalle. Tiedätte mitä mä tarkotan, en odota ja vaadi mitään vain-ja-ainoastaan-minä-voin-olla-sun-mielessä-24/7 vaan sitä, että mä riittäisin, että mua aidosti haluttaisiin, annettaisiin mulle se arvo, joka tärkeälle ihmiselle annetaan. En halua olla enää toissijainen kukalie. Se satuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti