Mölinää

Jonkin sortin tarve mölistä tänne jotain. Mutta koska J:stä ei ole enää oikeastaan mitään kerrottavaa, pitäisi keksiä jokin toinen aihe.

En halua jauhaa tähän blogiin juuri mitään opiskelujuttuja, koska tää oli ikäänkuin yksi keino päästä niitä karkuun. Nyt on kuitenkin pakko mainita, että tämä akateemikko on totaalisen ja täydellisen kyllästynyt opiskeluun. En keksi tarpeeksi vahvaa sanaa, jolla kuvata sitä kiinnostuksen ja motivaation puuttumisen määrää, joka kohdistuu opiskeluun ihan yleisesti, varsinkin noihin mun opintoihin. Ja mua harmittaa, vituttaa, suututtaa, hävettää ja hajottaa niin pahasti etten saa potkittua niitä edes yhden tentin verran eteenpäin. Enää ei alemmasta tutkinnosta puuttuisi kovinkaan paljoa, ja syksyllä olin melko toiveikas sen suhteen, että saisin tarvittavat roposet kasaan tämän lukuvuoden aikana. Syksyllä sain kuitenkin vain viisi (5) opintopistettä plakkariin asti, toiset viisi jäi matkan varrelle kun en ole saanut kaikkia pikkupikku tehtäviä tehtyä. Ja milloin se yksi kurssi nyt loppuikaan, joulukuun alussa ehkä? Sen jälkeen en ole persettäni liikauttanut suunnilleen milliäkään opintojen eteenpäin viemiseksi. Uskomaton torjunta ja ahdistus vaan rakentunut muuriksi mun ja opintojen väliin, enkä ole osannut (tai oikeastaan edes halunnut) tehdä sille mitään. Ja sitten ahdistun lisää, kun tunnen kuitenkin suurta velvollisuudentunnetta saada opintoja edistymään. Multa odotetaan sitä. Niin monet sanoo, että "kamoon tsemppaa nyt, ei puutu enää paljoo ni saat ees ne kandin pahvit. Sen jälkeen sä voit tehä mitä vaan, hakee töitä, jatkaa graduun, vaihtaa vaikka ainetta tai ihan sama mitä - mut hanki se lipare, sit sul on ees joku kokonaisuus." Niin. Niinhän mulla olis. Ja voi sitä(kin) vitutuksen määrää kun olen itse aivan samaa mieltä, mutta tuntuu etten kertakaikkiaan pysty kykenemään. Joku jumalaton blokki tossa nokan eessä, kädet sidottuna ja vielä säkki pään yli vedettynä. Ja se pettymys. Häpeä. Kun en saa tehtyä. En saa aikaan. Ja vaikka ei pitäis - niinhän kaikki aina toitottaa - en voi sivuuttaa sitä, että välitän mitä muut (esim. vaikka vanhemmat) odottaa ja toivoo. Mä oon tän lapsikatraan pisimmälle kouluttautunut verso, ja siitä tulee joku omanlaisensa paine vaikka mua ei ole koskaan painostettu mihinkään. Paitsi ehkä lukioon. Mutta sinne halusin ihan muutenkin.

Mutta! Ei hätä ole aivan tämän näköinen. Ensi viikolla alkaa haku, ja tää tyttö pistää hakemuksen menemään. En kehtaa edes sanoa mihin koulutusohjelmaan, mutta vähän vähemmän mahtipontiseen kuin ylliopisto-/korkeakoulutasolle. Sanotaanko näin, että jos sinne pääsen ja syksyllä alotan, parin vuoden jälkeen saattasin vaikka valmistua. Ja sitä kai mä haluan. Että mulla ois joku kokonaisuus. Ja että sen kasaan saaminen ei veisi multa viittä vitun vuotta. Ton tutkinnon siivin saisin töitä alalta, jossa työpaikkoja taitaa olla ihan kohtuullisen mukavasti. Ja se spesifi suuntaus, johon olen silmäni naulinnut, tulis olemaan henkisesti ehkä liiankin raskasta, mutta sen tärkeys mulle henkilökohtaisesti on jotain sellaista, että olen valmis ottamaan riskin.

Jaaaa sit ku kaikki heittää häränpyllyä, voin joko kaivaa itselleni haudan ja jäädä sen pohjalle odottamaan kuolemaa, tai ryhtyä K-kauppiaaksi :D. Tai luon uran siivousalalla. Vittu ihan sama.

Asiasta kukkaruukkuun. Jostain syystä silmieni edessä on vilahdellut yhden nuorehkon miekkosen kasvot. Kyseinen miekkonen on (ikävä kyllä) Paikallisesta tuttu naama, mutta en tiedä sen nimeä enkä ole koskaan sen kanssa edes jutellut. Katseet on kohdannu useita kertoja, ja joskus muutama kuukausi sitten huvittelin ajatuksella että pyytäisin sitä kahville. Vaan eihän mulla ole pokkaa. Mutta niin. Nyt sen samaisen miehen kasvot pyörii mielessä. Rebound? Well, that was quick.