4

Hah, uskaltauduin Paikalliseen yksin. Ja vallan hyvä kokemus. Heti ovelta löydän Ta:n tupakalta, sisällä istuu hymykuoppamies kaverinsa J:n kanssa ja tiskin toisella puolellakin on tuttuja naamoja. Istahdin hymykuoppamiehen viereen ja vallan nopeasti käy selväksi, että herra on jo yhden jos toisenkin kupin kumarassa. Aivan kummia juttuja, sellaista showta taas, mua nauratti pelkästään jo sen söpö naama. Hieman saatoin toivoa jotain kommenttia mun asuvalinnastani, olin uskaltautunut ulkoiluttaa "uutta" hamettani, ja henkilölle joka ei niitä juuri koskaan käytä on aina yhtä jännittävää lähteä kokeilemaan sellaisen käyttöä. Hame on jokseenkin tyköistuva ja siksi aiheutti hieman panikointia kun yritin sulokkaasti nousta baarijakkaralle istumaan. Ei tullut kommentteja, mutta toivon saaneeni edes kerran pari silmäykset takapuoleeni ;).

Hymykuoppamies ilmoitti lähtevänsä kotiin, ja mielessäni kävi ajatus että mitähän se herra mahtaa haluta. Joo, hän oli humalassa eikä siksi luultavasti ajatellut mitään ihmeellisyyksiä, mutta vähän aikaa se kyllä haahuili siinä vieressä, "tekemässä lähtöä". Odottaako se tavallaan jotain viestiä, kommenttia tai elettä johonkin suuntaan, jonka mukaan sitten itse toimii tai ei toimi. Toisin sanoen iskee tai ei iske. On taas tosi fiksua multa pohtia moisia, koska olen varmasti aivan väärillä jäljillä ja asian ylenpalttinen mielessä pyörittely ei ainakaan tule pehmentämään iskuja kun niitä jossain vaiheessa kuitenkin tulee. Mutta näin ihan niin ku yleisellä tasolla, mä en oikein koskaan osaa lukea mitään mahdollisia viestejä ihmisiltä, ellei ne viestit ole vähintään yhtä ilmiselviä kuin neonvalokyltti tai isku palleaan. Jos osaisin itse lähettää jotain viestiä, olisiko tilanne useinkin aivan toisenlainen? Mutta kun en osaa, tai ainakin aina tuntuu siltä, että ne omat viestinlähetysyritykset on jotenkin kamalan ilmiselviä ja in-your-face, kun haluaisin niiden olevan hillitympiä. Koska jos olisinkin sitten ihan hakoteillä niin en olisi ehkä aivan niin nolo ja naurettava :D. Kauheeta kun mitään ei voi tehdä ilman että pelkää olevansa järkyttävän naurettava. Toki usein hymyilen ja nauran (niitä on äärettömän vaikeaa olla tekemättä jos itse pidän toisesta ihmisestä, joko ulkonäöllisesti tai muutenkin), kuuntelen ja kommentoin, saatan suunnata kehoni henkilöön päin (jos siis esim istutaan vierekkäin niin mä istun usein keho puoliksi häneen päin, sillai vinossa) ym. ym. Mutta se nyt on sitä ihan normaalia kanssakäymistä ihmisten kanssa. Joskin se eroaa sitten siitä kuinka käyttäydyn sellaisen ihmisen kohdalla josta en niinkään pidä. Mutta ikävän usein käy myös niin, että jos olen vähän liiankin kiinnostunut jostain henkilöstä, en yhtäkkiä uskallakaan katsoa häneen päin. Pelkään kai, että mun silmistä tai ilmeistä näkee vähän liikaa. Sinällään so what jos näkeekin, eikö se muka olis ihan hyvä? Aika paha kun jo itsekin pidän itseäni naurettavana :D.

Oli muuten todella hauskaa saada illan aikana kaksi piristävää sähköpostia. Yksi kertoi jonkun kommentoineen edelliseen kirjoitukseeni (kiitoksia), joka totta kai aina piristää. Toinen oli kommentti yhteen herkku.nettiin kirjoittamaani tekstiin. Aijai kun alkoi tyttöä hymyilyttää ;). Melkein tekisi mieli vastata, mutta en ehkä kuitenkaan. Oli kuitenkin todella hauskaa saada palautetta siitä, että ainakin joskus olen osannut kirjoittaa (nykyään se taito on jotenkin kärsinyt, ehkäpä liikaa akateemista paskaa?), että "himo aivan tihkuu lukijalle asti". Mmm..