2

Piipahdettiin eilen Paikalliseen. Tiskin ääressä istui hymykuoppamies. Jonkin ajan päästä herra piipahti meidän pöydän kohdalla ja kertoi olevansa menossa jonnekin kaverinsa luo tai jotain, tarina meni multa vähän ohi kun mielessä pyöri vain "hitto kun se on komee". Sen herran jutut ja olemus ja sen sellaiset on aina jotenkin hauskoja. Kuinka säälittävää on nyt sanoa tämä ääneen...? No, here goes nothing. Mä mielelläni istuisin sen herran seurassa useammin, ihan vaan siksi että se on hauskaa seuraa. Plussana toki hyvä ulkonäkö ja muut mukavuudet ;). Mutta mua ärsyttää aika helvetisti, että olen jatkuvasti hieman sekaisin siitä miehestä. En ehkä käyttäisi termiä "olla ihastunut", se ei nyt tunnu ihan siltä. Mutta olen kiinnostunut siitä, se vetää mua puoleensa, saa mut muistelemaan sen ihoa mun sormien alla.. Tää mies on jäänyt mun päähän varmaan yhtä pahasti kuin se eka pano. Eka kerta on tietty aina merkittävä, oli se hyvä kokemus tai ei. Mutta koska se on ensimmäinen laatuaan, jättää se jälkeensä aivan omanlaisensa merkin. Sitä vatvoo ja kertaa ja muistelee ja pohtii pitkään. Ja koska ennen hymykuoppamiestä mulla oli takana *huokaus* hyvin pitkä kuiva kausi, se tuntui taas jotenkin merkittävällä tavalla erilaiselta. Ja se jäi päähän, sitä vatvotaan edelleen. Sillä oli muhun merkittävä vaikutus, vaikka se ei toiselle osapuolelle ollutkaan. Enkä haluaisi sotkea siihen mitään helvetin draamaa enkä muutenkaan rakentaa mitään asetelmia, mutta minnekös pääset omasta päästäsi pakoon? En rakentele asetelmia enkä hae draamaa, mutta kun tarkastelen tapahtumia omasta näkökulmastani, alleviivautuu siinä automaattisesti se yksipuolinen näkökulma. Enhän mä mitenkään pystyisi näkemään asiaa hymykuoppamiehen näkökulmasta. Enkä kyllä haluaisikaan.

Jokin feministinen näkemys nostaa nyt rumaa päätään kun sanon, että olen hieman ehkä kiitollinen hymykuoppamiehelle. Helpottaisiko jos sanoisin olevani kiitollinen pikemminkin tapahtumalle kuin tietylle henkilölle? Olen kiitollinen, että se koko homma tapahtui vaikka sen ajankohta saattoi olla hieman kyseenalainen ja sillä oli varmasti valtava vaikutus koko kevään fiiliksiin, myrskyihin. Mutta vaikka sain pääni siitä sekaisin, se myös avasi mua jollain tapaa. Uskaltaudun enemmän nyt, koska sain hieman itseluottamusta. Tai jotain.

Mua hieman pelottaa, sillä mielessä on jo pidemmän aikaa harhaillut ajatuksia siitä, että pitäisikö mun tehdä jotain T:n suhteen. Yritän koko ajan muistuttaa itselleni, ettei se mies ole "mun juttuni", en halua sekaantua siihen enempää. Mutta sitten muistan ne sormet, kuinka hyvältä se tuntui.. Ja mua häiritsee etten nussinut sen kanssa. Siis kunnolla. Ja vaikka teki hyvää, en kuitenkaan lauennut, koska klitta ei tykkää sellasesta hierovasta kosketuksesta, se alkaa hyvin nopeasti tuntua enemmän pahalta kuin kiihottavalta. Mua häiritsee suunnattomasti, etten toiminut siinä tilanteessa, hamunnut sen boxereihin.. Olis ollut täydellinen tilaisuus, mutta ei. En edes tiedä miksi en toiminut. Olen asiaa pyörittänyt mielessä lukemattomia kertoja, mikä vain lisää ärsytystä.

Kamalaa kun joutuu kieltämään itseltään jotain sellaista mitä haluaisi. Mutta koska seuraukset olis varmasti ei-toivottuja, on pakko vaan purra hammasta. Jospa tilanne pelastuisi jollain väliintulolla :D. Täytynee pitää silmät auki. Ja opiskelujen alkaessa sitten kans heittäytyä mukaan vaikka kuinka tuntuisi vaikealta leikkiä sosiaalista olentoa.