32

Ennenkuulumatonta. Tässä kämpässä on lämmin. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Angsti sen kun vaan jatkuu. Olen paska, tyhmä, laiska, saamaton, tyhmä, naurettava, tyhmä. Alan olla jo nyt aivan täynnä omaa hajoiluani, ja on vasta day 1! Aamun seminaari oli ihan tappoa, ajatukset pyöri sellasta vauhtia, ettei niissä ollut mitään järkeä, olin vain itkun partaalla koko ajan. Siis minä! Ja kun aina niin kuvittelin, etten mä ole sellanen joka itkee vähästä. En ainakaan aikaisemmin itkenyt. Mutta ehkä tää kulunut 12 kuukautta on vaan ollut rankempaa, ja saanut aikaan jonkin hiton myrskyn, joka kytee koko ajan ja ilmestyy raivolla pintaan pienistäkin syistä. Tai sitten mussa on tapahtunut jokin hormonaalinen nyrjähdys kun ne menkatkin ilmestyi vuosien tauon jälkeen vähän reilu vuosi sitten, ja oikeasti kaikki naiset on tällaisia, mutta mä en vaan ole tiennyt sitä. Saanen nauraa. Tai ehkäpä mulla on aivokasvain. Joo. Se on ainoa järkevä syy. No niin, sekin selvisi. Ja ihan ilman lääkäreitä!

Vitsit sikseen. Ahdistus kasvoi niin suureksi, etten lopulta nähnyt enää muuta ratkaisua kuin sen, että jätän harjoittelun sittenkin pois tältä lukuvuodelta. Sen sijaan keskityn saamaan noi roikkuvat kurssit ja sivuaineopinnot suoritettua, jotta saan edes sen alemman tutkinnon joskus pihalle. Tiedän, että ratkaisu oli vain tilapäinen helpotus, eikä varsinaisesti poista mitään ongelmaa, lievittää vaan paineita. Ja loihtii vallan käsinkosketeltavan itseinhon, sillä poden syyllisyyttä siitä, etten saa suoritettua sitä, mikä muille näyttää niin helpolta. Tottakai harjoittelu tuottaa kaikille töitä ja paineita, mutta ne selviää niistä ihan normaalisti. Miksi mä en pysty samaan?

Ja vielä olisi edessä se ah-niin-ihana äidille kertominen. Joo, loppupeleissä olen itse vastuussa omista opinnoistani, kuin myös mulla on oikeus tehdä niiden suhteen siten, mikä parhaalta ratkaisulta tuntuu. Mutta sekään ei poista sitä, että tiedän rakkaan äitini huolestuvan ja jankuttavan "kunhan et nyt sit jätä koko hommaa kesken, siinä ei ole mitään järkeä ja sit et saa töitä ja haluatko sä lopun ikääs olla jossain kaupan kassalla, ei oo sekään herkkua, tee nyt elämälläs jotain kun oot kerta jo noin pitkällä". Jos ei nyt aivan noilla sanakäänteillä, niin sinne päin. Ja totuuden sanojahan ne ovat, mutta ne myös lastaa mun niskaan aimo annoksen suorituspaineita. Luonnollisesti mä haluan saada elämässäni jotain aikaan, ja tietyllä tavalla myös miellyttää vanhempiani, mutta jos vain, jos vain sen voisi tehdä siten, etten tuntisi pakokauhua joka kerta kun olen lähellä epäonnistumista. Koska vääjäämättä jokainen jossain vaiheessa epäonnistuu jossain. Koen jo tehneeni niin, useitakin kertoja. Ne ei yhtään kevennä taakkaa..

Loppuis jo tää vitun shark week, oon jo aivan kypsä!! Haluan jo hitto soikoon runkata, päästellä paineita, nauttia. Mä haluan nussia niin että tussu helottaa. Haluan.

Edit.
Note to self: älä kirjaudu bloggeriin kampuksen koneilla, joku on saattanut päivittää kuvien kera. Nimimerkillä kalu valtavassa koneenruudussa ja ihmisiä selän takana toisilla koneilla... ;)