Hajoilua

Mä en enää tiedä, mitä tekisin itseni kanssa. Eilinen oli paskin päivä hetkeen, mulla oli vaan koko ajan aivan armoton ketutus. Olen niin pettynyt itseeni kun en saa mitään aikaan. Pää on solmussa noin miljoonasta eri asiasta, kaikki langanpäät kadoksissa. Ei siinä enää tiedä mistä lähtis availemaan.

Pitäisi tehdä kouluhommia, mutta keskittyminen on pahimman adhd-tapauksen luokkaa. Jaksan juuri ja juuri ehkä kymmenen minuuttia, sitten huomaan että ajatukset harhailee aivan jossain muualla kuin käsiteltävässä aiheessa. Vaikka aihe olisi mielenkiintoinen, mä en kertakaikkiaan edes halua pyöriä sen parissa. Jotenkin niin uskomattoman täynnä tätä helvetin opiskelua. Ja oon ihan varma, että tää on vaan joku vitun asennevamma. Mutta mä en osaa, en kertakaikkiaan pysty asennoitumaan mitenkään järkevämmin. Joka ikinen solu huutaa, etten halua, en halua, en halua. Mutta samaan aikaan on kuitenkin pakottava tunne, että mun täytyy. Tiedostan sen kyllä, ja oikeasti olen jopa sitä mieltä että täytyy - mutta samaan aikaan se huuto ja kiljuminen sitä vastaan käy korvia huumaavaksi. Kohta repeän kahtia enkä pysty tekemään enää mitään.

Ja sitten on se pohjaton epätoivo. Epätoivo, että mun on pakko saada opiskelut skulaamaan, mä en voi muutakaan koska kesken jättäminen tässä vaiheessa ei ole mikään vaihtoehto. Ei nyt, kun ei ole se alempikaan tutkinto vielä kasassa. Pieni toivon kipinä kytee, sillä enää ei puutu paljoa. Mutta se matka sinne... Se näyttää loputtomalta. Muserrun sen alle.

Päässä on myös se ahdistus, kun ei kenelläkään muulla näytä olevan mitään tällaisia vaikeuksia. Olenko mä vaan niin pohjattoman laiska?! Laiska paska joka on liian mukavuudenhaluinen, kunnianhimo miinuksella, mennään-sieltä-missä-ei-ole-aitaa-ollenkaan. Ja vihaan itseäni sen takia. Vihaan sitä, että mun on nähtävästi aivan pakko vaan valittaa ja ruikuttaa joka asiasta, ihan kuin keräisin jotain säälipisteitä. Ja varmaan keräänkin, mutta kun se ei nyt yhtään auta siihen, että saisin jotain aikaan. Kukaan ei tee näitä mun puolesta, kukaan ei hanki mulle tutkintoa, töitä tai ylipäänsä elämää.

Tuntuu, että tarvitsisin totaalisen time-outin, nollauksen, tyhjän pään. Mut pitäis rakentaa uudelleen, toimivaksi kokonaisuudeksi. Mutta kukapa sen vois tehdä? Onneksi lompakosta löytyy lippu huomiseen junaan. Kotiin.

Ja tietysti mielessä on noin joka toinen minuutti herra nimeltä T. Haluaisin käpertyä sen kainaloon ja itkeä pahan olon pois, valittaa kaikki ulos, jotta jäisin tyhjäksi. Ja vihaan itseäni myös siksi. Mä en halua olla se ruikuttava idiootti, joka vaan itkee sääliä ja on avuton ja naurettava. Mä en halua olla heikko ja säälittävä sen miehen silmissä. En ainakaan enää tässä vaiheessa, kun tunnen olevani naurettava jo muutenkin. Oon koko ajan kivuliaan tietoinen siitä, ettei se ole laittanut mitään viestiä, ja että mulla on koko ajan valtava taistelu sitä vastaan, etten itse pistä sille mitään. Sen mä olen päättänyt ja sen myös pidän: mä en aloita enää yhden yhtä vitun keskustelua. Jos sitä enää kiinnostaa niin ottakoot itse yhteyttä. Enkä mä ala sille enää minkäänlaiseksi kuvitteelliseksi syliksi, johon voi tulla nukkumaan, menkööt itkemään siltä lauantaiselta panoltaan saatana. Josta tulikin mieleen, että mitä vittua mä siitä koko ajan otan ongelmaa?? Miksi mun täytyy ottaa se näin naurettavan henkilökohtaisesti? Se mies ei ole mulle tilivelvollinen yhtään mistään, ja mieluusti voisi pitää tollaset jutut vittu itsellään. Mä en halua kuulla. Mä en ole itse sille mitään vastaavia juttuja selittänyt sen jälkeen kun tää viestittely lähti näille urille kuukausi sitten. Ja silloin luulin aistineeni pientä kateellisuutta tai kenties mustasukkaisuutta. Ainakin sain sen vaikutelman, ettei herra asiasta ollut innoissaan. Mutta mä sanoin sille, että kyseessä oli vaan pano, ihan ku mun tarttis sille mitään selitellä. Seksiä. Vähän eri juttu kuin "sauna, kynttiläillallinen ja pullo viiniä". Jos se herra selittää mitään "pelkästä seksistä" niin mä vedän pultit.

Ehkä mulla sitten on vaan niin kieroutunut ajatusmaailma, kun mun jakeluun ei mene sellanen, että romanttiseksi rakennettu tilanne olisi täysin ilman tunteita. Toisaalta, enhän mä edes tiedä oliko se herran mielestä pelkkää seksiä vai jotain enemmän. Haluaisin ehkä tietää, niin saisin jotain konkreettista. Toisaalta, mitä se hyödyttää jos kuulisin. Jos herra sanoo, että on pelkkää seksiä, en uskoisi sitä kuitenkaan. Ja jos herra taas sanoo, että siinä on vähän enemmänkin, niin vaan loukkaantuisin entisestäni ja pistäisin hommiin sellasen stopin että nenät murtuu äkkipysähdyksestä. Sitä mä en vissiin pysty sulattamaan, että ihmisellä olis useampi kuin yksi viritelmä meneillään.

Hah. Nyt mä sen tajusin. Mä olen se "pelkkä seksi".

Voiko naurettavuuteen kuolla? Mä vittu vajoan maan alle, kiittimoi.
Miksi tää tuntuu näin pahalta? Olenhan koko ajan itsekin hokenut, että T olis pelkkää seksiä.

...Onhan?