40

Ooh. Viikko alkaa ristiriitaisissa tunnelmissa.

Heräsin yllättävän myöhään, koska yö oli mennyt kaikkea muuta kuin nappiin. Otsa ja (oikeastaan) koko keho vaan hohkasi, ibumaxista ei ollut mitään apua. Yöllä siis. Aamulla oli hohkaaminen poissa, ja kun mittasin lämmön, kiikuttiinkin taas vaihteeksi alilämmön puolella. Ei meinannut energia riittää aamupalan tekoon, ja lainakoneen palauttaminen vaan vitutti. Mainitsinko siitä mitään? Kävin perjantaina kyselemässä eräästä paikallisesta liikkeestä vähän apuja, kun se mun virtapiuha irtisanoi itsensä. Lopulta lähdin kaupasta heidän lainakoneensa kanssa, sain sen viikonlopuksi lainaan "kun ei meillä nyt ole sille tarvetta, soitetaan sitten jos tulee joku tilanne ja tarvitaan sitä". Niin. Että siis se kone piti lähteä palauttamaan, ja mietin vaan mitä hittoa teen torstaihin asti jos ei ole konetta. Oon mäkin kyllä niin riippuvainen... Pakkasin koneen laukkuunsa ja jostain kumman syystä kokeilin vielä kerran sitä omaa piuhaa: irrotin jälleen kerran töpselistä, vähän vetkuilin sen kanssa ja iskin takaisin pistokkeeseen. Jumalavita, se toimii taas!!! Meinasin pökertyä onnesta :D. Tunti sitten astelin liikkeen ovesta ja palautin koneen, kysyin vielä että enkö mä muka oikeasti ole niille mitään velkaa. "No jos nyt jotain, ni kahvipaketin saa tuoda joskus...". Marssin vastapäiseen kauppaan (olin muutenkin menossa sinne), ja tulin takaisin kahvipaketin ja hillomunkkien kanssa. "Kun mä en teille muuten rahaa eli hilloa tuottanu, ni täs ois ees munkit." Mies repesi nauruun ja kiitteli. Lupasin mainostaa heitä aina tilanteen sattuessa. Mutta en täällä. Haha.

T eilen kertoi, että tuntee tulevansa kipeäksi itsekin. En voinut sille mitään (olisko edes pitänyt?), mutta vatsasta kouraisi - huonolla tavalla - kun kuvittelin että nyt se mies tulee vuorostaan kipeäksi ja jos mä nyt viikonlopuksi paranenkin ihan kunnolla, niin en pääse toteuttamaan suunnitelmaani. Joka oli tietenkin, että nussin sitä. Sitten päähän nousi mielikuva, että menen sen luo käymään ja hoidan ja hellin sitä kun poloinen on sairaana. Vittu joo, jeesus mikä äidinvaisto tää nyt on?

Mun vaan tekis mieli. Tekis mieli olla sen seurassa, pitää sitä hyvänä..

Ja nyt aletaan taas mennä sinne vaaralliselle alueelle, josta ei oo siistiä ja kivutonta poispääsyä. Miksi mun pitää aina sekottaa pääni näin? Miksi pitää aina viedä asiat mielessä liian pitkälle ja sitten kärsiä jos ne menee sinne asti - tai jos ne ei mene. Miksei voi vaan luonnostaan pitäytyä siinä kevyessä vaiheessa, jossa on helppoa.