Vammattaa.
Eilen oli hetkellisesti jonkinlainen motivaatio opiskeluun, kuin myös suunnittelin siivoomista tälle päivälle. Tää sikolätti on aikas kamala, en ole siivonnut täällä vielä ollenkaan - kuukauden verran täällä kuitenkin jo ollut... Tänään sitten olo onkin taas sellainen, etten saa mitään aikaan. Laitoin taas useamman kirjan varaukseen Helmetissä, tilasin myös pari kirjaa, joita tarvitsee tentteihin ja joista ois muutenkin myöhemmin hyötyä. Korjasin kuivaustelineen pois, jotta saisin siivottua. Mutta nyt mulla on taas vaan paska olo. Jotenkin surullinen. Lievästi ahdistunut. Lasittunut.
Mielessä pyörii lähinnä se, milloin voisin mahdollisesti irtisanoa tän asunnon ja muuttaa kamani takaisin Helsinkiin. Alunperinhän suunnitelma oli jatkaa vuodenvaihteeseen, sitä ennen jopa kevään loppuun. Mutta nyt - kun eilen oli viimeinen luento tuosta yhdestä kurssista ja sitä mukaa myös viimeinen läsnäoloa vaativa asia tulevien tenttien lisäksi - haluan vain heti kotiin. Pitäisi kuitenkin ainakin tää kuu varmasti vielä kyhjöttää täällä. Muutaman viikon päästä on ensimmäiset kaksi tenttiä, myös aika opintopsykologille odottaa tuolla kuun vikalla päivällä. Ja siinä välissä pitäisi kenties yrittää raapustaa paria tehtävääkin eteenpäin ja lukea niihin tentteihin. Mutta keskittyminen on taas sitä, että mua vituttaa jo pelkkä ajatuskin kirjaan tarttumisesta, saatika että pystyisin sitä ajatuksen kanssa lukemaan ekaa kappaletta pidemmälle. Olen niin vitun täynnä tätä opiskelua. Ja vitun täynnä myös sitä, että se tuntuu niin naurettavan vaikealta vaikka ei pitäisi. Luovuttaja-olo. En pysty näkemään määränpäähän asti, joka siis olisi se, että saisin tän lukuvuoden aikana suoritettua sivuaineen ja roikkuvat pari kurssia loppuun. Pitäisi vaan ottaa askel kerrallaan, mutta niiden askelmien hahmottaminen on aivan käsittämättömän vaikeaa. Turhauttaa aivan helvetisti, kun en osaa tehdä asioille mitään! Ja vituttaa kun vaan valitan koko ajan.
Ja sitten mielessä pyörii myös tämä yksi herra. Noin joka toinen minuutti. Alan kyllästyä siihenkin, etten osaa olla hetkeäkään miettimättä sitä ihmistä. Pyöritän niitä samoja ajatuksia yhä uudelleen, eikä ne johda mihinkään. Ainakaan muuhun kuin siihen, että mulle tulee huono fiilis, koska en saa mitä haluan. Enkä tarkalleen edes tiedä mitä haluan, ainakaan pitkällä tähtäimellä. Mitä mä haluan siitä miehestä? Ainakin koko ajan jankutan itselleni, etten halua mitään parisuhdetta sen kanssa, en osaisi edes kuvitella olevani parisuhteessa. Mutta haluaisin jutella sen kanssa, ihan muustakin kuin vain herkullisen panettavista asioista. Ja haluaisin sen kainaloon, haluan tuntea kosketuksia.. Haluan sittenkin sitä söpöilyä. Nähdä ne tummanruskeat silmät katsomassa mua, hassu ilme naamalla. Haluan, että se mies kahmaisee mut tiukkaan otteeseensa, painaa itsensä aivan iholle, kuuma hengitys olkapäällä. Oh god...
Kyllähän tää tiedettiin jo. Siis että kun päädyn sen luo yöksi, en osaa muuta ajatellakaan seuraavaan kahteen viikkoon. Tai siihen asti, että se uusitaan. Ja sama rumba jatkuu.
Oon vissiin niin noviisi näiden ihmissuhteiden kanssa, etten osaa suhtautua niihin mitenkään järkevästi. Olen kuin mikäkin teinityttö, joka ihastuksissaan on vain saatanan idiootti ja ärsyttävä. Enkä siltikään usko olevani ihastunut. Olen vaan liian kauan ollut ilman tällaista, enkä nyt saa siitä tarpeekseni kun sitä on tarjolla. Kuinka tärkeää se on, tuntea toisen ihmisen kosketukset, tuntea olevansa haluttu. Saada olla toisen hyvän olon tuottamisen kohteena. (Hei aivan kamalaa suomea :E) Ja tehdä sitä samaa jollekin toiselle. "Jatka, toi tuntuu hyvältä."
Ehkä mulla on joku valtava tarve kokeilla näitä juttuja, verestää muistia, opetella uutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti