En muuten jaksa enää sitäkään, että en osaa olla ajattelematta T:tä joka-vitun-hetki. Tunnen oloni aivan naurettavaksi! Ja tuntuu myös siltä, että mä olen tässä nyt enemmän mukana, syvemmällä, kuin herra itse on. Minähän en voi sille mitään, miten herra on mukana yhtään missään, mutta mua vaan risoo ja pahasti, kun en osaa olla normaali. Miksi mä en voi vaan osata olla lunkisti?
Raivostuttaa, kun notkun facebookissa päivät pitkät vaikka siellä ei tapahdu mitään. Kauhistuttaa kun vähän luulen, et notkun siellä ihan vaan siksi että jos se herra nyt sattuis laittaa jotai viestiä... Vittu haloo! A) se on töissä, b) sitä ei varmaan kiinnosta, c) se on kyllästynyt koko paskaan, d) tunnen itseni idiootiksi et cetera. Ku vaan osais antaa sen asian olla. Olla ajattelematta koko vitun sähellystä. Ihan parasta maailmassa olisi se, ettei mulla olis jatkuvasti saatanallinen tarve laittaa sille jotain viestiä. En ole laittamassa. Varsinkaan kun mulla ei ole mitään asiaa. Ja koska sit mä taas jälleen kerran alotan sen keskustelun ja vahvistan sitä needy-needy-olemustani. Jos pystyis olee ihan niin kauan hiljaa kunnes äijä itse aloittaa, olis hyvä. Ja siitäkin eteenpäin. Antais herran mielenkiinnon kasvaa, pallo on nyt sillä. Mutta kun siinäkin on riskinä se, ettei siltä sitten kuulukaan mitään, koska sitä ei vaan jaksa kiinnostaa niin paljoa. Eihän maailma siihen kaatuis, mutta kun se tuntuu pahalta.
Vittu kun pitää olla tällänen idiootti, hormonihirviö, nainen. Kuinka paljon helpompaa olis, jos ei pyörittelis näitä ajatuksia koko ajan mielessä. En tiedä onko muut naiset yhtä pahoja, mutta itse syytän naiseuttani. Tämmönen helvetin stereotyyppinen skitso ämmä, josta parisuhteessa tulis varmaan just sellanen helvetin kyttääjä, mustasukkainen, omistushaluinen, nalkuttava, painostava, raivostuttava.
Auttaa ihan hirveesti, että mollaan itseäni jatkuvasti. Ei kai ketään kiinnosta kun itsekunnioitusta ei ole, itsevarmuutta ja sitä että pitäisi itsestään, näkisi itsensä arvokkaana. Kun ois terveen itsevarma, olis myös "viehättävämpi" muidenkin silmissä. Viehättävällä tarkoitan sitä, ettei heti menis hermot kun toinen vaan valittaa ja ruikuttaa ja yrittää kalastella jotain helvetin kehuja ja varmennuksia muilta. Kuka sellaista jaksaa katsella? Itselläni ainakin menee hermo, jos joku on koko ajan mollaamassa itseään eikä sit millään suostu uskomaan jos sanoo että hei sä olet fiksu ja hyvä ihminen ja blaa blaa. Ja kun olis terveen itsevarma, tuntis olonsakin paremmaksi ihan ilman niitä muita ihmisiä. Itsensä kanssa olis hyvä olla. Bonuksena tulis se, että muutkin viihtyis seurassa.
Ärrimurri. Tekis mieli just nyt soittaa äiteelle ja kysyä millon saa tulla kotiin. Ei sillä, että tarttisin siihen mitään lupaa, mutta hyvähän se olis kuulla, ettei sitä katsottais pahalla. Mieluummin mä kotiin menen jos mun suunnitelmani hyväksytään kuin jos niitä kritisoitas ja yritettäs patistaa johonkin muuhun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti