No johan on

En voi ku nauraa vaan. Ensin ei kuulu T:stä mitään, mutta yhtäkkiä tulee viestiä, että nyt saa ilmaantua, hän on kotona. Ai että ihan sormia napsauttamalla pitäis olla paikalla niinku joku vitun orja? No, ehkä mun on nyt pakko lähteä sinne kun kerta kysyin aikataulua. Kun vaan keksis mitä aikoo sanoa. Vittu kun tuntuu vaikeelta.

Mut sit samaan aikaan J pistää tekstiviestiä, että jospa vähän jäähdyteltäis, "arveluttaa ollaanko ihan samalla sivulla". Vastasin, että ei pelkoa, mä jotenkin arvasin ettei se usko kun sanon et en halua siltä mitään. "Korkeintaan satunnaista", joo jätetään tähän kiittimoi.

Tottahan mä ymmärrän, jos toinen ei tajua kun kerralla sanotaan. Ja kyllä mulla riittää myös ymmärrystä siihen, et J on ymmärtänyt mun tarkoitusperät väärin. Mä olen vaikea, tiedän sen kyllä. Kun vaan pääsis irti tästä nolouden tunteesta. Mua vituttaa, että homman piti mennä siihen, et nyt mä näytän naurettavalta ja J on "tuskissaan" joutunut kirjottaa mulle viestiä missä pyytää jäähdyttelemään. Ja nyt se pääsi helpolla, koska en halua siitä mitään, toisin ku se ilmeisesti luuli. Mutta mä en pääse siitä, että mä olen tässä lapsellisessa asemassa. Ei mee tasan nallekarkit.

Vittu. Kai se on pakko kammata naama ja suunnata sinne T:lle. Hitto kun en yhtään osaa ennakoida miten tää homma menee. Varsinkaan kun en tiedä edes, mitä sanoisin. Hyi, tulee melkeen paha olo...