Jonkinlainen välietappi

Kävin siellä T:llä. Jännitti niin helvetisti, kädet täristen pitelin viinilasiani. En enää bussissa saanut ajatuksia jäsenneltyä, ja se vähä mikä silloin tuli mieleen pyyhkiytyi autuaasti kadoksiin siinä vaiheessa kun istuin siihen sohvalle. Oli lähes mahdotonta aloittaa, mutta T odotti hiljaa ja antoi mun kerätä ajatuksia. Vähän luulen, että se ei tiennyt miten pitäis olla. Kun vihdoinkin sain suuni auki, aloitin pyytämällä anteeksi viimeaikaista vaikeaa käyttäytymistäni. Sanoin, että pelkään loukanneeni sitä, mutta herra totesi, että jos olisin kovinkaan verisesti häntä loukannut, en olisi päässyt sisään. Mun oli mahdotonta hillitä tunteitani, ja suoraan sanoen päästin muutamatkin kyyneleet, kun sönkötin jotain lähes käsittämätöntä siitä, kuinka mä en pysy enää kärryillä oman pääni kanssa. Opinnot tuntuu täysin mahdottomilta ja ahdistus niistä vaan kasvaa. Ja se ahdistus liittyy hyvin oleellisesti myös siihen, etten pysty handlaamaan mitään ihmissuhdeasioita. Kysyin, mitä se mies musta haluaa, vastaus oli "en tiedä". Yritin vissiin selittää - hyvin epämääräisesti - etten pysty nyt mihinkään ihmissuhdejuttuihin, jolla hain sitä että pitänee jarrutella. Että älä sä nyt ainakaan ala ottaa mua liian vakavasti. Mutta ei siitä kyllä mitään järkeä löytänyt. Oikein mistään, mitä puhuin.

Olo kuitenkin huojeni, tuntui että välit on aavistuksen paremmat. Ainakin se fiilis oli ihan hyvä. Mutta ei tää kyllä minkäänlainen selonteko, rajanveto tai muu selkokielinen ratkaisu mihinkään ollut. Ei lähellekään. Mutta ehkä se mies näki edes sen, kuinka helvetin solmussa mä olen ja että mä kuitenkin tajuan käyttäytyväni hyvin oudosti ja yritän jotenkin ottaa myös sen miehen huomioon.

Jatkettiin siinä sohvalla istumista ja katsottiin leffaa. Jutut oli hyvin "pinnallisia" siinä mielessä, ettei aiheeseen enää palattu vaan jauhettiin vaan jotain paskaa. Yhdessä vaiheessa purin huulta ihan urakalla, etten olisi suudellut sitä. Siinähän ei olis ollut mitään helvetin järkeä. Tekisi mieli kirjoittaa sille joku älytön viesti facessa, jossa yrittäisin selittää paljon enemmän. Mutta tuskinpa siinäkään olis mitään järkeä, varsinkin kun ollaan hyvin nähty kuinka mun mietteet ja luulot asioista on menny täydellisen päin persettä viime aikoina. Olisi kaiketi parempi jättää tää tähän ja katsoa mitä tapahtuu, jos mitään enää tapahtuu. Mutta kun en kuitenkaan osaa. Tuntuu, että asioihin pitäisi saada jonkinlainen päätös eikä vaan jättää niitä näin auki. Mut luulenpa, että se on taas vaan mun vaikeuteni, omat älyttömät luuloni asioista, jotka vaan sotkee kaiken. Että sen mielestä ollaan ehkä nyt jossain "ihan ok"-väleissä, kun taas mulla on tunne, ettei mitään ole selvitetty, etten mitään ole saanut sanotuksi, oikeasti.

Vittu kun ei osaa.

Piipahdin vielä Paikalliseen, koska H niin pyysi. Join yhden lasillisen, sitten sain tarpeekseni. Jotenkin taas aivan hirveä meteli ja ihmispaljous. Mikäs hiton hipster-mesta siitä on tullut? No, mikälie polttariporukka kun kaikilla oli pitkät kalsarit jalassa. Ja vaikka kello oli jo paljon, eikä kauheen todennäköistä että sinne enää hirveesti ketään paukkaa, niin oli sellanen olo etten ainakaan J:tä halunnut nähdä. Parempi siis poistua. Tosin en ajatellut pakoilla sitä miestä tai vältellä Paikallista, mutta en mä nyt ihan riemusta kiljahtele kun sen seuraavan kerran näen. Tosin aion nauraa. Sille ja koko tilanteelle.

Vielä kun osais nauraa itelleenkin ihan kunnolla. Ja sekoilla sekoamatta. :)